Juha Vikman
Selviytymisen uusi väline: säilymislaina
Koronakriisin keskellä kuuluu yhä selkeämmin vaatimus: ”Yritykset tarvitsevat käyttöpääomaa!” Tavallaan kyllä, mutta käyttöpääoma on toimiva termi silloin, kun puhutaan yrityksen rahoitustarpeista normaaleissa olosuhteissa. Nyt olosuhteet ovat vähintäänkin poikkeavat.
Sodan aikana pidettiin jumalanpalveluksia ja ravintolat saivat olla auki. Nyt ei. Monelta yritykseltä on estetty viranomaismääräyksillä tai poikkeuslainsäädännöllä liiketoiminnan harjoittaminen. Tulot loppuvat jopa käteiskaupassa ja palveluissa heti.
Tilanne vaatii, että tarvitsemme uuden rahoitusluokan – säilymisrahoituksen.
Mikä käyttöpääoma on? Yritys maksaa palkkoja ja sivukuluja, ostaa materiaaleja ja palveluita, järjestää tilat ja laitteet ennen kuin se voi valmistaa, myydä ja saada asiakkaalta maksuja kassaan. Tätä menojen ja myynnin erotuksen (kassasta-kassaan -sykli) aiheuttamaa rahantarvetta kutsutaan käyttöpääomaksi. Englanniksi se on working capital.
Koronamaailmassa yrityksiltä puuttuvat lähitulevaisuuden kassaanmaksut kokonaan tai osittain, eikä tätä pystytty tietenkään ennakoimaan. Kassavirta on negatiivinen: henkilöstö, kiinteät kulut ja tilatut materiaalit aiheuttavat maksuja kassasta. Lisäksi myyntisaamiset eivät tule kassaan ennakoidusti.
Kukaan ei osaa arvioida milloin seuraavat kassaanmaksut tulevat. Kriisin kestosta ei voi tehdä mitään luotettavaa ennustetta.
Turvatakseen kassavarat joustamattomiin kuluihin ja vanhojen ostojen maksuihin, pitäisi kaikki kulut leikata. Mutta samalla menetettäisiin tulevaisuuden liiketoiminnan tekemisen edellytykset – ihmiset, tilat, tavarantoimittajat. Vaikka yritys saisi lyhennysvapaan, se ei lisää maksuja kassaan yhtään.
Siksi tarvitsemme käyttöpääoman tilalle uuden pääomaluokan ja sille reunaehdot.
Ehdotukseni on, että luomme säilymispääoman (staying capital) käsitteen. Säilyminen tarkoittaa yksinkertaisesti hengissä ja bisneksessä säilymistä. Säilymislainalla turvataan, ettei yhtiön tarvitse kassakriisin takia hakeutua saneerausmenettelyyn tai konkurssiin.
Lainan määrä voisi olla edellisen tilikauden neljän tai kuuden kuukauden kiinteitä kuluja vastaava summa. Kiinteitä kuluja ovat siis esimerkiksi henkilöstökulut, vuokrat ja korkokulut.
Säilymislainalle ei tehdä myöntämishetkellä lyhennyssuunnitelmaa. Sen laatii valtio sitten, kun akuutti kriisi on ohi. Yrittäjän näkökulmasta säilymislaina on tuen ja lainan välimaastossa.
Lainan myöntämiselle ja takaisinmaksulle on poikkeavat säännöt. Valtio takaa lainan. Säilymismislaina poistaisi pankinjohtajan huolen siitä, riittääkö aikaisempi lyhennysten lykkäys ja mahdollinen lisärahoitus kriisin yli. Lainan myöntämisen tarkoitus on säilyttää yhtiö siinä tilanteessa kuin se oli ennen kriisiä, niin pitkään kuin poikkeustila kestää. Arviot kriisin kestosta voi silloin sivuuttaa.
Esitin säilymislainasta seitsemän kysymystä pitkäaikaiselle Finnveran ex-aluejohtajalle Seppo Tyynelälle, joka tuntee läpikotaisin julkiset rahoitusjärjestelmät ja yritysten todellisuuden.
Seppo, minkälaisen toiminnallisen vääristymän koronakriisi synnyttää?
Kun talous pysähtyy, hyvät ja huonot yritykset joutuvat samaan kurimukseen. Normaalitilanteessa markkinat hoitavat huonot pois. Nyt kaikilta tuloslaskelma pettää ja tase ratkaisee, kuka jatkaa.
Palveluiden ja kaupan sektorilla tämä tarkoittaa, että suurten kotimaisten ja kansainvälisten ketjujen tyttäret ja toimipaikat jäävät henkiin. Monelle 190 000 yksinyrittäjälle nousee seinä eteen. Kun elinkeinovapaus kumotaan, vaikka hetkeksi, niin kädestä suuhun elävät PK-yritykset eivät pysy pystyssä.
Mitkä olisivat säilymisrahoituksen kolme tärkeintä ehtoa?
Rahoitusehdot pitäisi saada hyvin erilaiseksi kuin perinteisessä käyttöpääomalainassa on. Lainan tulisi olla vakuudeton kaikille, omavelkaisia takauksiakaan omistajilta ei saisi käyttää.
Säilymislainan korko olisi ensimmäisenä vuonna nolla. Jos lainaa pystytään lyhentämään, korko pysyy nollassa. Kesto voisi olla viisi vuotta.
Jos ensimmäisen vuoden jälkeen lyhentäminen ei onnistu, korko nousee 0,5 % vuosittain. Erillisellä hakemuksella (kuten entisissä Tekes-lainoissa) laina voidaan painavin syin ja ehdoin akordoida.
Tämä laina ei saa maistua yrittäjän suussa lainalta, koska monella lainaa on jo aivan tarpeeksi. Yrittäjät kokevat, että syy vaikeuksiin ei ole heidän ja ajattelevat, että eihän työttömällekään tarjota vaikeuksiin lainaa. Meillä elää sitkeästi sinänsä terve periaate, että ”syömävelkaa” ei oteta. Mutta sitähän tässä nyt tarvitaan, syömävelkaa.
Jos käyttöpääoman sijaan käytettäisiin termiä säilymisrahoitus tai säilymispääoma, miten tämä muuttaisi pankinjohtajan arviota asiakkaan tilanteesta?
Pankkien kanssa tässä varmaan on isoja haasteita. Finnveran, siis valtion vastuu rajoittuu nyt maksimissaan 80 % lainasummasta. Mistä otetaan puuttuva 20% vakuus, jos nykyisissä vastuissa ei ole vakuusreserviä? Korko ja takausprovisio ovat isoja ongelmia. Lisäksi näyttää juuri nyt, että pankkien luotonantoa rajoittavat pankkien jälleenrahoituksen suuret vaikeudet. Jokainen pankki toimii nyt oman ”raaka-aineensa” varassa.
Samoin pankkien reittaus on hyvin ongelmallista, kun halutaan nopeaa toiminta. Paras väylä olisi avata Finnveran lainahanat samaan tapaan kuin aikoinaan Keran suhdannelainoissa. Koko riskinotto olisi silloin valtion kontolla. Pankeilta edellytettäisiin nykyisten lainojen lyhennysten lykkäyksiä ja joissakin tapauksissa korkojen kohtuullistamista samalla, kun Finnvera myöntää lisälainaa.
Miten tämän järjestelyn pitäisi näkyä kirjanpidossa?
Omana eränään taseen vastattavissa; oman pääoman alapuolella, mutta ennen vierasta pääomaa. Kirjanpitoasetukseen pitäisi saada tästä muutos.
Mitkä tällaisen järjestelmän kustannukset voisivat olla?
Kustannuksia syntyy rahoituksesta. Finnvera nostaa lainat kansainvälisiltä markkinoilta Suomen valtion takauksella ja saa sen samalla korolla kuin valtio. Korko on siis olematon.
Luottotappioita syntyy varmasti ja ne ovat samaa luokkaa kuin suhdannelainoissa syntyi. Ne eivät olleet kuitenkaan kohtuuttomia 1990-luvulla ja finanssikriisin hoidossa. Henkilöstökuluja tulee, Finnvera rekrytoi jo nyt noin viittäkymmentä henkilöä hoitamaan laina- ja takausohjelmien järjestelyitä.
Mutta jos yritykset eivät saa rahoitusapua nopeasti, ne häviävät heti. Loppujen lopuksi lasku siitäkin tulee veronmaksajille. Lasku on pienempi, jos toimitaan nopeasti ja riittävällä volyymillä.
Mitä tämä antaisi yrittäjälle rahan lisäksi?
Apua hahmottaa valtava taloudellinen ongelma. Samalla yrittäjä saa henkistä tukea, kun joku ratkoo hänen kanssaan selviytymispolkua.
Onko mahdollista, että järjestely voisi vääristää kilpailua markkinoilla?
Tässä pitää toimia samoin suhdannelainoissa – arvioidaan, ovatko yrityksen vaikeudet syntyneet koronaviruksen seurauksena vai jo ennen sitä. Tähän on olemassa vakiintuneita tapoja, kun yritysten taloushistoria on käytettävissä. Uusille, juuri aloittaneille yrityksille rahoituksen arviointi on normaalia evaluointia, jota on tehty pitkään.
